Ihmisen ikävä toisen luo
Päätoimittaja Kauko Vanajas
Osallistuin seminaariin, jossa käsiteltiin mm. vanhusten kohtelua yhteiskunnan eettisen tason mittarina. Esiin nousi kaikkein voimakkaimmin liiankin yksinkertaiselta kuulostava ongelma, vanhusten yksinäisyys. Yksinäisyyttä seuraa masennus ja jopa itsemurha. Joka toinen päivä vanhus Suomessa päättää päivänsä oman käden kautta. Itseltään hengen riistäminen kertoo hirvittävyydessään asian vakavuuden. Välimeren maissa ja paljon lähempänäkin esim. Tanskassa ovat sosiaaliset kontaktit paljon monikerroksisemmat kuin meillä. Perheissä pidetään myös vanhuksista huolta, he kokevat olevansa merkittävässä roolissa edelleenkin. Juuri tämä tehtävän puuttuminen, se ettei kuulu mihinkään yhteisöön tuo onttouden ja merkityksettömyyden tunteen niin vanhuksille kuin nuoremmillekin. Tilaisuudessa esiintynyt geriatrian erikoislääkäri Matti Sandström toi esiin yhteisöllisyydestä valaisevan esimerkin nuoruudestaan. Nk. vanhassa koulusysteemissä kokonainen luokka vaelsi vuodesta toiseen yhdessä, jolloin ystävyyssuhteet vankistuivat. Itsekin muistan hyvin luokkakaverini ja minut valtaa lämmin tunne heitä tavatessani. Muistan heidän kasvonpiirteensäkin niin hyvin että tunnistan useimmat katukontaktissa. Nykyjärjestelmässä kontaktien luominen jää kouluissa löyhäksi, ollaan vain lyhyehkön aikaa yhdessä uusien toverien kanssa.
Kun ikäihminen, jonka elämänpolku on täynnä ansioita, palkitsemisia, menestyksen hetkiäkin ja ennen kaikkea merkitystä saapuu tai päätyy esim. palvelutaloon tai vanhainkotiin, saattaa hänelle syntyä alkuun tunne, jota voisi verrata siipien leikkaamiseen. Kun hän pikkuhiljaa löytää paikkansa yhteisössä alkaakin jo helpottaa. Löytyy taas uusia merkityksiä. Kun ajatellaan sitten vanhusta maaseudulla, jossa lähin naapuri on ehkä kilometrien päässä, voi vain kuvitella koettua pirtissä pyörivää yksinäisyyden tunnetta. Mielikuva suorastaan karmii selkäpiitä. Mistä löytyisi sellainen arvojen renesanssi ja empatian hyökyaalto, joka saisi meidät nuoremmat tai miksei vanhusten ikäkaveritkin toimimaan aktiivisesti vaikkapa kansalaisjärjestöjen kautta yksinäisyyden torjumiseksi. Vanhusten lapsille ja sukulaisille resepti on selvä. Olkaa enemmän yhteydessä yksinäiseen. Kunnallisvaalimainonnassa en nähnyt yhdelläkään ehdokkaalla teemaa, jossa suoraan olisi tuotu yksinäisyyden ongelma esiin. Yksinäisyys on ihmisyyden hiljaisin tappaja. Löysin netistä koululaisen tunteenpurkauksen. ”Puristan lähes huomaamattani puukaidetta jolla istun; tuska sumentaa silmät, kaikki hämärtyy. Vierelläni istuu epäselvä hahmo; sillä ei ole varsinaista muotoa mutta saatan nähdä kuinka täysikuun kalpeat silmät hehkuvat, niissä on ilkkuva sävy. Sen nimi on yksinäisyys, ainut olento joka on ollut seurassani näiden kahden vuoden aikana välitunneilla”.