Kolmannen asteen kommunismin peikko
Indiana Jonesia tarvitaan jälleen, jotta vaaralliset muinaisesineet eivät joutuisi vääriin käsiin. Harrison Fordin esittämä aarteita metsästävä arkeologi tuntuu tällä kertaa olevan oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan.
Steven Spielberg edustaa samaa sukupolvea kuin Martin Scorsese, George
Lucas, Terence Malic ja Brian De Palma. He aloittivat uransa elokuvan
Easy Rider (1969) käynnistämän 1970-luvun alkuun sijoittuvan
ohjaajavetoisen kauden nosteessa. Spielberg ja Lucas karkasivat pian omille
teilleen fantasiaelokuvien pariin. Ensin mainittu löi rahoiksi Tappajahailla
(1975) ja Lucas taas suuntasi kaukaisiin galakseihin Tähtien sota
-elokuvillaan. Indiana Jones -sarjassa nämä kaksi löivät
hynttyyt yhteen: Lucas tuotti ja Spielberg ohjasi. Syntyi eräs 1980-luvun
menestystarinoista.
Indiana Jones -putken aloittanut Kadonneen aarteen metsästäjät
(1981) pysyi vielä lapsenomaisen seikkailuhuumorin lestissä,
mutta sitä seuranneessa teoksessa Indiana Jones ja tuomion temppeli
(1984) alkoivat pahviset kulissit tutista. Sisältö valui rasismin
puolelle, kun valkoinen yli-ihminen kävi taistoon intialaisia kuoleman
jumalan palvojia vastaan. Onneksi Indiana Jones ja viimeinen ristiretki
(1989) palautti kekseliään komiikan osaksi kerrontaa. Syy onnistumiseen
löytyy Harrison Fordin ja Sean Conneryn esittämien Indianan
ja isä Jonesin välisestä piikittelyn siivittämästä
henkilökemiasta.
Uutuus Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta loikkaa ikääntyneen sankarinsa siivittämänä kylmän sodan keskelle, vuoteen 1957. Joukko armeijan autoja etenee autiomaassa. Ääniraidalla räjähtää soimaan Elviksen esittämä Hound Dog. Matka päättyy kolossaalisen varaston eteen. Takakontista revitään esiin tuttu hahmo. Asemiehet paljastuvat Neuvostoliiton erikoisjoukoiksi. Heitä johtaa Stalinin lemmikki Irina Spalko (Cate Blanchett). Indianan pitäisi henkensä pitimiksi etsiä varastosta tietty esine. Ja tästä ryminä alkaa. Melskeen keskellä rikkoutuu eräs juoneen liittymätön laatikko: sen sisältä pilkottaa kuin ilkkuen Liiton arkki. Varastosta selvittyään Jones paistattelee hetken atomipommin varjossa, päätyy Peruun metsästämään myyttistä kristallikalloa ja saa perheriitojen lomassa todistaa jonkin sortin kolmannen asteen yhteyttä. Ja koko ajan nahistellaan niiden samojen neuvostoilkiöiden kanssa.
Tekijät pyrkivät lakaisemaan vauhdin ja efektien alle sen, ettei kokonaisuus juurikaan hengitä. Sellaiset nostalgiset maneerit kuin punainen viiva kartalla matkustamisen symbolina, luurangot, hautaholvit, käärmefobia ja pitkitetyt takaa-ajokohtaukset kuuluvat asiaan, sillä perinteet velvoittavat. Kun lavasteet vaihtuvat bittimereksi ja juoni huitelee jossain X-filesin suunnalla, tuntuvat perusasiat unohtuneen: tomuinen arkeologia, lapsenomainen seikkailuhenki, koominen dialogi sekä virnuilevat näyttelijäsuoritukset kohmettuvat kankeiksi - kylmän sodan aave hiipii katsomon puolelle, mutta kun lakanaa hieman raottaa, vilkuttaa sieltä kassakone.
Teksti, JUKKA HYTÖNEN