Jos raaputtaa hieman albanialaisen hipiää, niin pinnan alta paljastuu kotka
Albania tarkoittaa albaniaksi kotkien maata (Shqiperia). Albanialaiset ovat siis oikeita kotkien lapsia.
Pyörähdys Albaniassa avasi ulkopoliittiselle delegaatiollemme vanhan kulttuurin salaisuuksia. Balkanin vanhimmista asukkaista, pelaskeista polveutuneet illyyrit ovat tämän päivän albaanien esi-isiä. Ikivanha menneisyys on ehtinyt hioa heidät jaloiksi, vieraanvaraisiksi ja luotettaviksi. Ja se näkyy.
Vuosisatainen orjuus on pakottanut heidät ujostelemattomaan rohkeuteen. Hyväntuulinen parlamentin puhemies-nainen Jozefina Topalli hurmasi meidät jo alkumetreillä. Pääministeri Berisha ja ulkoministeri Dako saivat meidät vakuuttuneiksi Albanian päättäväisestä halusta solmia yhteyksiä myös Suomeen. Euroopan unionin ja Naton liput residensseissä kertoivat mihin suuntaan politiikkaa nyt rakennetaan.
Albaanit voittavat meidät suomalaisetkin kättelytaidossa. Aito albaani näet osoittaa kunnioitusta kättelemällä vaikka samana päivän tavattaisiin useita kertoja. Aina kätellään. Ja aina hymyillään. Leipä, suola ja sydän jaetaan myös vieraille. Pyhää on luottamus. Toista ei petetä, sovitusta ei lipsuta.
Albanian menneisyys on miehitysten ja kärsimysten historiaa. Vapaustaistelut ja uhraukset ovat jättäneet jälkensä elämäntapaan. Albaanit osaavat olla ylpeitä autuaasta äiti Teresastaan, joka palkittiin Nobelilla 1979. Uskossaan suvaitsevaisina albaanit elävät sulassa sovussa, vaikka maailma ympärillä epäilee ja väliin vähättelee. Islamiin kuuluu 70 prosenttia, ortodokseja on parikymmentä prosenttia ja katoliset ovat selvänä vähemmistönä.
Kosovon albaanit mukaan laskettuna Balkanilla asuu kuutisen miljoonaa albaania. Slobodan Miloshevigin tultua valtaan Kosovossa (1990) siellä asuneet albaanit ajettiin nurkkaan ja Serbiasta tehtiin sotilaspoliisivaltio. Vasta YK:n ja Naton turvin albaanien kansakunta pelastui verisestä kansamurhasta. Panimme merkille miten maltillisesti Albanian tasavallassa kuitenkin suhtaudutaan Kosovon itsenäisyyteen.
Ei ole ihme että Balkanin rauhanrakentajalle Martti Ahtisaarelle puuhataan sinne patsasta. Aina kun Ahtisaaren nimi mainittiin, albaanin suu levisi leveään hymyyn ja suomalaisina saimme osaksemme ansaitsematonta arvonantoa.
Kun Ottomaanien valtakunta 1300-luvun lopulla levisi Albaniaan kansallissankariksi noussut Skanderberg yhdisti albaanit vastarintaan. Yhä albaanit valmistavat Skanderberg-brandyä ja kohottelevat maljoja vapauden kunniaksi. Tiranan viehättävissä baareissa ja kahviloissa tarjotaan kulinaarisia nautintoja, paavillista Kalmet-viiniä, rakia, terveysleivoksia tai albanialaisia muikkua hieman muistuttavaa punaista pikkukalaa.
Perinneasut, käsinkudotut matot, päähineet ja basaarit vilahtelevat silmissä, kun bussin ikkunasta yrittää hahmottaa kokonaiskuvaa tästä eksoottisesta valtakunnasta. Taloja ja teitä rakennetaan. Albaanialaisen rakennuskulttuuriin ennakkoluuloton rohkeus näkyy kerrostalojen värikylläisyydessä. Missä muualla voisi nähdä sinisiä, oransseja, ruskeita, vihreitä, keltaisia tai punaisia kerrostaloja eri sävyissään? Albania yllättää myös värikkyydellään.
Titon Jugoslavian tuella Enver Hoxhan johtamat kommunistit ponnistivat valtaan kylmän sodan rankkoina vuosian. Maa haki väliin tukea Neuvostoliitosta, väliin Kiinasta, mutta sen politiikka johti lopulta täydelliseen eristykseen. Sinä aikana fanaattisesti vainottiin uskontojen edustajia; imaamit, papit, munkit ja nunnat teloitettiin tai pantiin tyrmään. Albania oli ainoa eurooppalainen valtio, joka ei osallistunut 1975 Helsingin ETY-kokoukseen.
Mutta nyt EU- ja Nato-hakuinen Albania tuulettaa ovista ja ikkunoista. Se on pannut tuulemaan. Albania on rikas köyhä. Se todistaa, että yksilöiden lailla myös kansojen ja valtioiden tulee uudistua.
Albaanikirjailija Ismail Kadare taisi saada Arto Paasilinnasta kilpailijan, kun Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä ilmestyi hiljan albaniaksi. Yhdistääkö meitä myös kyky nauraa samoille asioille?
Albanialaisen ihon alta paljastuva kotka osaa viheltää.
Teksti, Veli-Matti Hynninen