Hestia ja Hermes - Kuosit haalistuvat ja muodit muuttuvat, mutta levottomuus säilyy.
Monet haikailevat rauhan perään ja uskovat, että liikkeen väheneminen tuottaisi levollisuutta. Entä jos asia onkin päinvastoin?
Ajallemme tyypillinen tavaroiden ja tiedon virta muistuttaa pysähtyneisyyden karikoista. Paikallaan pysymisen voi nähdä taantumuksena tai saamattomuutena. Mutta onko liikekään aina hyväksi? Vai mikä tekee vaikkapa Madeiralle tai Roomaan matkustamisen niin houkuttelevaksi?
Olen usein miettinyt sitä, miksi lentosuunta Helsinki-Vantaalta etelää kohti saa olon tuntumaan kotiin paluulta? Aavistammeko, että olemme sittenkin kotoisin kreikkalaisesta tai roomalaisesta todellisuudesta?
Kosmopoliittisuus on sitä ettemme sitoudu yhteen paikkaan, vaan lukuisiin; kenties emme mihinkään paikkaan erityisesti. Joku ottaa matkalle mukaan tietokoneen, pitää aina auki kännykkäänsä ja suojaa eri tavoin itseään uudelta ympäristöltä ja vierauden kokemiselta.
Kyllä jokainen kaipaa kiintopisteitä elämäänsä, mutta mihin kaiken ainainen varmistaminen voisi johtaa? Etäisyyksien pieneneminen ja viestimien kehittyminen saattaakin vähentää paikan merkitystä.
Kuuntelin Lahden Sibelius-talossa Vesijärven suojelusta innostuneen Iiro Viinasen puhetta, jossa hän tunnusti muuttuneensa valtion rahakirstun tarkasta vartijasta ympäristöstään huolta kantavaksi ”viherpipertäjäksi”.
Ympäristöön ei pitäisi suhtautua hyödykkeenä, vaan hyötyajattelun sijasta olisi voimat suunnattava kestävään kehitykseen ja kulttuurisiin arvoihin. Ja juuri tähän tarvitaan liikettä, kosmopoliittista ominaislaatua.
Hestia eli Vesta oli jumalaistarustossa kotilieden jumalatar, joka edusti pienten, tuttujen asioiden arvoa kodikkuuden luojana. Hermes eli Merkurius oli siivekkäänä sanasaattajana matkustavaisten ja kauppiaiden suojelija.
Hestia ja Hermes toimivat ahkerasti yhdessä. Kumpaakin olemisen tapaa tarvitaan: on osattava puolustaa paikkaansa ja on uskallettava astua tuttujen kuvioiden ulkopuolelle. Paikkakeskeisyyden, ”paikan tyrannian”, lisäksi ihmisen on rohjettava tunnustaa kodittomuutensa ja lähteä vaeltelemaan. Tarvitaan liikettä paikan ja paikattomuuden välille, jotta ihminen oppisi tuntemaan edes vähän omaa ominaislaatuaan. Mikä voisikaan olla pelottavampi näky kuin paikalleen juuttunut ajatus tai ihminen.
Paul Virilio, yksi aikamme kiinnostavimmista pohdiskelijoista, miettii suhdettamme liikkeeseen. Voisiko paikallaan pysyvä paikka muuttua liikkuvaksi paikaksi, mitäänsanomattoman oloiseksi tai tyystin merkityksettömäksi ”lentokentän terminaaliksi?”
Jos paikallaan olo pääsee muodostumaan luovaksi joutilaisuudeksi voi Descartesin lailla onnellisena lausua: ”Tunnen aina olevani suuremmassa kiitollisuudenvelassa niille, joiden suosio antaa minun nauttia vapaa-ajastani häiriöttä, kuin niille, jotka tarjoaisivat minulle kaikkein arvostetuimpia virkoja maan päällä.”
Roomalaiset kutsuvat luovaa joutilaisuutta autuaaksi joutenoloksi (Dolce farniente). Tarvitsemme äkillistä sielun yllättymistä, jotta selviytyisimme ja jaksaisimme. Joel Lehtonen kiteyttää tämän savolaisittain: Puu on kovaa, koska on kasvanut hitaasti, leipä on niukkaa mutta maistuu, köyhällä ja varsinkin laiskalla on aikaa iloita.”
Elämä eletään usein romanssina tai tragediana, aivan liian harvoin komediana. Jotta viimeksi mainittu todenmukaisimpina ja todennäköisimpänä tyylilajina valtaisi mielet, olisi uskallettava heittäytyä elämään täysillä.
Itkeäkö siis vai nauraa, kun itseään täynnä oleva ihminen alkaa huuli tötteröllä neuvoa itseään viisaampaa?
Maailma on yhtä keinulautaa, siksi tunnetta pitää olla. Muuten loppuu liike ja – elämä.
Teksti, Veli-Matti Hynninen
www.hynninen.info