Kultivoituneen pahan houkutus
Sibelius soi Loviisassa ja oopperajuhlia viritetään korkealle Savonlinnassa. Suomi on musiikin luvattu maa. Formulahurmureiden ohella Suomi tunnettaneen maailmalla parhaiten juuri musiikistaan.
Musiikkijuhlilla on musiikin lisäksi paljon muuta sanottavaa.
Jazz on leimannut Porin siinä missä ooppera Savonlinnan tai kamarimusiikki Kuhmon.
Loviisankin soisi paremmin tulevan tunnetuksi Sibeliuksestaan, eikä suinkaan olisi pahitteeksi saada Sibeliukselta yksi sulka lisää kuningattaren hattuun.
Olen päättänyt aloittaa tämän oopperakesän Mefistofelen nelinäytöksisellä oopperalla. Arrigo Boiton (1842-1918) libretto perustuu Johann Wolfgang von Goethen Faust-runoelmaan. Ensimmäisen kerran se esitettiin jo 1868 Milanossa. Nyt Mefistofelen henki leijuu Olavinlinnan kunniakkaassa oopperahurmoksessa.
Onko Faustissa kysymys sielun myymisestä, oppineen ikävästä vai länsimaisen ajatustavan yliampuvasta kiihkosta?
Mefistofele on maailmanmies (homme du monde), kultivoitu paholainen, kaaoksen apostoli, mattivanhasmainen "kieltämisen henki", joka lopulta menettää haalimansa saalin.
Faust suostuu myymään sielunsa Mefistofelen luvattua hänelle täydellisen tiedon maailman toimintatavasta. Kauppaan kuuluu lupaus täydellisen hetken ja täydellisen elämyksen kokemisesta. Tämän saavuttaminen saa Faustin pysäyttämään ajan.
Mutta kauppa ei toteudu, sillä kaaokseen ja kieltämiseen vannova perkele ei kykenekään toimittamaan lupaamaansa kokemusta.
Lopulta Faust pääsee kokemaan täydellisen hetken vasta hyvyydessä ja vapahduksessa.
Mefistofele-ooppera liikkuu taivaiden kosmisissa sfääreissä, jota Boito värittää eeppisillä musiikkivisioillaan. Mefistofelen laskeuduttua vanhan Faustin luo Frankfurtiin tehdään vielä aikamatka Troijan Helenan ihmemaailmaan. Ooppera huipentuu Faustin vapautumiseen ja Mefistofelen turhautuneeseen tappioon taivaan enkeleiden kylväessä lohdutuksen ruusuja Faustin traagisen hahmon ylle.
Mikä pahuuden kuvaamisessa on sitten niin kiinnostavaa? Miksi ooppera, teatteri, elokuva tai kirjat niin usein keskittyvät pahuuden kuvaamiseen? Miksi uskomme kauheuden ja rumuuden kautta vasta tavoittavamme elämän kauneimman puolen?
Mefostofele paljastaa jotain tästä.
Hän itsessään edustaa "maailmankansalaisen olankohauttavaa ylivoimaisuutta" (Thomas Mannin tulkinta). Mefistofele osoittaa mihin ylimielisyyden ja kaikkivoipaisuuden tunne (hybris) lopulta johtaa. Miten ynseäksi kutistuukaan elämä välittämisen vähetessä?
Mefistofele on kultivoitunut paholainen, joka nojaa äärimmilleen vietyyn kohteliaisuuteen. Siinä ranskalaisten hallitsemat tavat erottuvat saksalaisesta karkeudesta. Saksalainen sanalasku sanookin, että saksaksi valehdellaan kun ollaan kohteliaita.
Valistunut Mefistofele ei tunne ennakkoluuloja vaan haluaa pukeutua itseironiaan. Hän panee ihmisen vahvat ja heikot puolet puntariin mittaamalla ihmisiä elegantisti. Mefistofele on hyvä ihmistuntija, kohtelias ja elegantti paholainen - piru miehekseen. Kultivoitu paholainen on vaarallinen juuri näyttäessään houkuttelevan hyvältä.
Ooppera panee kysymään, miten paha Mefistofele pohjimmiltaan on? Hänessä elää kirjallisuudessa usein toistuva moraalisen pahan ja esteettisen ylevyyden risteytys.
Mefistofelainen ylevä pahuus (subliimi paha) osoittaa ettei kaikki kaunis suinkaan ole aina kaunista eikä kaikki hyvä aina hyvää.
Kultivoitunut paha on lajissaan vaarallisinta.
Veli-Matti Hynninen
veli-matti@hynninen.info