Kitaravirtuoosi Petteri Sariola
Soittaminen on trapetsilla taiteilua
Mies ja kitara on tuttu yhdistelmä estradeilla. Harvoin yksinäinen mies lavalla kuitenkaan kuulostaa kokonaiselta yhtyeeltä. Nuori kitaravirtuoosi Petteri Sariola kertoo persoonallisesta soittotekniikastaan helsinkiläisessä ravintola Korjaamossa. Tuntia myöhemmin hän hyppää ravintolan stagelle, ja saa toimittajan haukkomaan henkeään.
Petteri Sariola, 23, on Sariolan musiikkisuvun kasvatti. Nuoren muusikon instrumenttina on kitara, jota hän käsittelee virtuoosin ottein. Sariolan perkussiivinen soittotyyli, ´slam´, yhdistää elementtejä eri instrumenteista, tyylilajeista ja soittotekniikoista. Sariolalla on takanaan opintoja Espoon musiikkiopistossa, Sibelius-Akatemian nuorisolinjalla ja Pop & Jazz-konservatoriossa. Soolouransa ohella Sariola toimii säveltäjänä, sovittajana sekä studio- ja keikkakitaristina. Vuonna 2005 hänelle myönnettiin Nokia Young Talent-stipendi kaikkien aikojen nuorimpana opiskelijana ja Funky Elephantin Funk Awards -kunniamaininta 2007. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Silence! julkaistiin vuonna 2007.
Tunnettu musiikkisuku
Petteri Sariola ei ole nuoresta iästään huolimatta mikään musiikillinen keltanokka. Hän on soittanut kitaraa seitsemänvuotiaasta, opiskellut yli 10 vuotta klassisen ja sähkökitaran soittoa ja ehtinyt vuosien aikana vetäistä jo viitisensataa keikkaakin. Sariolan musiikkisuvun vesa on muusikko viidennessä polvessa. Hänen isovanhempansa Marjatta ja Martti Pokela lauloivat aikanaan Mörkö-oopperaa. Sariolan äiti Eveliina Pokela tunnetaan parhaiten lastenlauluistaan. Pikku Kakkosen ja Soo, soo, sormileikin tahdissa on moni suomalainen kasvanut lapsuudesta nuoruuteen – myös toimittaja itse.
Teillä kulkee musiikki suvussa...
- Meitä on aikamoinen katras tässä musiikkipuolella. Isosiskoni Soila Sariola laulaa Rajattomassa ja veli Jyri soittaa rumpuja Paukkumaissi-yhtyeessä. Isä Raimo Sariola on sellisti ja opettaa Sibelius-Akatemiassa. Ensimmäiset lapsuusmuistonikin liittyvät musiikkiin. Siihen energiaan, joka saa minut soittamaan uudestaan ja uudestaan vielä tänäänkin.
Kerro musiikillisen urasi vaiheista?
- Halusin lapsena kitararokkistaraksi, mutta tarjolla oli vain klassisia tunteja, joten aloitin klassisella kitaralla seitsemänvuotiaana. Pari vuotta myöhemmin aloitin itsekseni myös sähkökitaran ja basson soiton, kirjoitin biisejä ja lauloin. Halusin perustaa rockbändin, mutta oikeita ihmisiä ei löytynyt ympäriltä. Olin 18-vuotias, kun kuulin Michael Hedgesin soittavan metallikielistä, akustista kitaraa ja tekevän toisistaan itsenäisiä soittoliikkeitä molemmilla käsillään. Innostuin siitä hirveästi, sillä vihdoin oli löytynyt instrumentti ja lähestymistapa, jolla pystyin hyödyntämään soitossa kaikkea aiempaa eli klassista, sähkökitaraa ja bassoa yhtä aikaa. Aloin imitoida Hedgesin soittoa ja se eteni perkussiivisempaan suuntaan. Imitoin rumpuja ja kaikkea mahdollista, koska minulla ei ollut bändikavereita. Aloin yhtäkkiä, omaksi yllätykseksenikin, kuulostaa bändiltä.
Yhden miehen yhtye
Petteri Sariolan virtuoosimainen kitaransoittotekniikka on herättänyt kiinnostusta maailmallakin. Hänen debyyttialbuminsa Silence! julkaistiin tänä vuonna Japanissa, ja muusikko on keikkaillut ulkomailla ahkerasti. Kitaristin näkeminen livenä lavalla on elämys. Persoonallisen soittotekniikan salat aukeavat kuulijalle, mutta päällimmäisenä on silti hämmästys. Miten on mahdollista, että yhdestä miehestä ja soittimesta lähtee samanlainen ääni kuin kokonaisesta bändistä?
Kerro persoonallisesta soittotavastasi?
- Lähtöasetelma on yllättävän simppeli. Perusideana on, että lyödään kitaran koppaa peukalolla ja kämmensyrjällä ja samanaikaisesti soitetaan kieliä. Näin soittamalla luodaan illuusio basarista ja virvelistä eli rummun peruselementeistä. Bassomainen ”släppääminen” yhtäaikaisesti onkin sitten vähän korkeampaa matematiikkaa. Siinä heilutellaan kättä rennosti kielten päällä ja lyödään yhtä aikaa kitaran kieliä ja koppaa. Päällekkäiset iskut kuulostavat epäkitaramaisilta ja siitä syntyy illuusio, että paikalla olisi enemmänkin kuin yksi soittaja. Kutsun tätä soittotekniikkaa nimellä `slam´. Modernia, perkussiivista kitaransoittoahan on ollut maailmalla jo yli 20 vuotta, mutta päätin antaa omalle lähestymistavalleni selkeän leiman ja nimen. Perkussiosoitto on usein epäsystemaattisen oloista. Siinä lyödään kitaraa näyttävästi eri puolille tai tehdään yksittäisiä rummuniskuja. Itse olen yrittänyt karsia soitosta pois kaiken ylimääräisen. Samalla otteella voi tehdä mitä tahansa biittiä, reggaeta tai hiphoppia. Samaa tekniikkaa voi soveltaa basson soittoon tai mihin tahansa muuhun kielisoittimeen. Kirjoitan parhaillaan oppikirjaa tästä soittotavasta.
Kuvaile musiikkiasi?
- Siinä on paljon dynamiikkaa ja rytmiä. Intensiivistä, akustisella kitaralla soitettua rokin, bluesin ja popin välimaastossa liikkuvaa aggressiivista poljentoa, joka välillä antaa kuulijalle hengähdystauon taidemusiikin puolelta. Kaikissa biiseissä ei tietenkään ole samaa slam-pauketta, osa on perinteisempää näppäilyä. Kun esiintyy yksin yhden instrumentin kanssa, ei kannata tehdä samanlaista kauraa kappaleesta toiseen, jos haluaa pitää kuulijan mielenkiinnon. Hissimusiikkikitarointi on puuduttavaa. Musiikin on oltava tiukkaa ja värikästä, jotta se säilyttäisi kiinnostavuutensa. Samat lainalaisuudet pätevät bändiympäristöissäkin.
Silence! Hiljaisuus!
Kitaristi julkaisi esikoisalbuminsa Silence! vuonna 2007. Hiljaisuutta ei levyltä nimeä lukuun ottamatta löydy. Kitaravetoinen albumi on kerännyt kiitosta niin kotimaassa kuin muualla maailmallakin. Sariola vastaa lähes kaikesta levyllä itse: soitosta, sävellyksistä ja sanoituksista. Veli Jyri Sariola soittaa debyytillä rumpuja ja koskettimia, ja kahdessa biisissä vierailee basisti Timo Tuppurainen.
Miten Silence! syntyi?
- Levyn kappaleet olivat ensimmäisiä, jotka syntyivät sängyn reunalla sen jälkeen, kun aloin soittaa metallikielistä akustista kitaraa. Levyllä on kymmenen kappaletta, joista kolmella on laulua ja loput ovat instrumentaalibiisejä. Seuraavalle levylle on suunnitteilla vähän enemmän laulua ja rouheampaa sointia. En ole oikein koskaan innostunut akustisesta kitaramusiikista. Diggaan enemmän hyvistä rumpaleista ja basisteista, kuin hyvistä kitaristeista. Kasvuympäristöni oli onneksi varsin epäkitaristimainen, joten olen kuunnellut ja saanut vaikutteita monenlaisesta musiikista. Kuuntelen paljon vanhaa bluesia, John Lee Hooker on mahtava. 60–70-luvun rokki, The Who ja Parliament-Funkadelic, elektroninen musiikki, Aphex Twin ja Rhythm & Sound ja uusi räppi, esimerkiksi J Dilla, kolahtavat. Kovimpana kitaristina pidän afrikkalaista D’Garya.
Mitä hiljaisuuden jälkeen?
- Aloitimme muutama viikko sitten uuden levyn äänittämisen. Silencen tekemiseen meni kolme vuotta. Katsotaan, jos saisin tämän seuraavan levyn hiukan nopeammin ulos. Keikkailen myös tässä samalla koko ajan. Lokakuussa minulla on keikkoja Japanissa, Saksassa ja Itävallassa. Olen viime aikoina keikkaillut säännöllisesti Hotelli Tornissa. Vastaan on tullut vuosien varrella kaikenlaisia tilaisuuksia. On helpompi vaistomaisesti virittäytyä keikalla vallitsevaan tunnelmaan ja olla läsnä tilanteessa juuri oikealla tavalla, kun on lavalla yksin. Samoja kappaleita voi siten soittaa rokkiklubilla tai vaikka hautajaisissa. Keikat ovat aina haastavia. Koko ajan tuntuu siltä, kuin taiteilisi trapetsilla.
www.petterisariola.fi
www.myspace.com/petterisariola
Teksti, Riikka Heinonen
Haastattelu ja kuvat, Matias Haakana