Venäjä - Georgia - Peking 2008
Veli-Matti Hynninen
Suomessa vieraillut brasilialainen toimittaja ihmetteli, että ”mistä te Suomessa oikein voitte kirjoittaa, kun eihän teillä tapahdu mitään”?
Niinpä. Mistä kirjoittelemme? Mitä luemme? Mitä katselemme?
Otsikoihin tai lööppeihin uskomalla ratsastamme usein härkäseksi kasvaneilla kärpäsillä. Ja kun kärpäsellä ratsastaa, tietäähän sen, miten siinä käy.
Onneksi ovat olympialaiset. Lisäksi alati niskaamme hengittävä Venäjä pitää meidät hereillä. Se osaa aina paukutella muutakin kuin henkseleitään. Sota siellä, viiltävä väkivalta täällä.
Uuden olympialiikkeen perustajahahmo Pierre de Coubertin nosti olympialaisten tavoitteeksi rauhan ja jalon kilvan. Antiikin olympialaiset innoittivat kansoja elämään sotimatta. Olympia-aatteen motoksi nostettu kreikkalainen sana ekekheiria tarkoittaa jumalallista rauhaa. Mutta miten jumalrauha nyt toteutuu?
Ennen luovuttiin sodista, jotta voitiin osallistua olympiakisoihin. Nyt luovutaan olympialaisista, jotta ehditään käydä sotaa.
Pekingin olympiarauhan aikaan avoin väkivalta tekee paluutaan Eurooppaan. Venäläiset ortodoksit pommittavat georgialaisia ortodokseja häikäilemättömästi, 50 000 tuhatta pakolaista pakenee kirkoistaan ja kodeistaan etsimään turvapaikkaa. Yhteinen uskokaan ei puntarissa enää paina.
Jo Neuvostoliiton hajoamisen ajoista Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa sodittiin sitkeästi. Etelä-Ossetian ja Georgian sodan jälkeen 1990-luvun alussa Etelä-Ossetian itsenäisyyttä ei tunnustettu. Ketä Georgian sota sitten ”hyödyttää”?
Uskoiko presidentti Mihail Saakashvili saavansa Nato-joukot Georgiaan? Luottiko hän liikaa EU:n solidaarisuuteen? Uskoiko hän Naton avulla taivuttavansa Venäjän tunnustamaan Georgian itsenäisyyden?
Vai aloittiko Venäjä sodan saattaakseen Natoon janoavan Georgian takaisin Venäjän vaikutuspiiriin? Halusiko Venäjä samalla päästä vahtimaan Georgian kautta kulkevaa Baku-Tbilisi-Ceyhan-öljyputkea?
Vai oliko sota Saakashvilin Venäjälle virittämä ansa? Aavistiko Georgia Venäjän lankeavan houkuttelevaan ansaan ja menettävän ylimitoitetulla reagoinnillaan luotettavuuttaan maailman silmissä? Saakashvili käytti puheessaan talvisota-vertausta osoittamaan, että pienen Georgian taistelu isoa jättiläistä vastaan on yhtä oikeutettua, kuin suomalaisten sankarillinen taistelu Stalinia vastaan.
Näin ainakin kävi. Venäjä menetti uskottavuuttaan. Yhä useampi suomalainen pyörittelee uutisia katsellessaan päätään venäläisten tavalle ratkaista ongelmia väkivaltaisesti.
Tietysti Venäjän ja Georgian konflikti on jatkoa pitkälle itä-eurooppalaiselle vapautumiskamppailulle. Itä-Saksan työläiset alkoivat protestoida neuvostojärjestelmää vastaan jo 1953. Unkarin kansannousu 1956 ja Prahan kevät 1968 jatkoivat vapautumispyrkimyksiä. 2000-luvulla alkoivat diktatuurit toisensa jälkeen kaatua. Serbian veretön vallankumous 2000, Georgia 2003 ja Ukraina ja Kirgisia 2005.
Venäjä ja Georgia kohtaavat myös Pekingissä. Voimme vain kuvitella minkälainen tunnelataus urheilijalla ja katsojalla voi vain olla, kun nämä kaksi kohtaavat.
Georgian kriisin pelottavin seuraus on salakavalasti hiipivä väkivalta, joka ikään kuin vähin äänin tulee hyväksyttävämmäksi poliittisena ratkaisukeinona nyky-Euroopassamme. Sallimmeko sen?
Onko meillä suomalaisilla vara vaieta? Samalla kun katsomme televisiosta kisoja silmä tarkkana voisimme uhrata lämpöisen ajatuksen Georgialle ja määrätietoisen rukouksen rauhalle.
Onniteltavia ovat rauhantekijät.