Miten pysyä kiikkerässä veneessä?
Legendaarisen rahamiehen Björn Wahlroosin väitetään joskus halveeranneen suomalaista tuulipukukansaa sanomalla ettei tavallista kansaa tarvita tuomaan hiekkaa pankin tuulikaappeihin.
Nyt ääni kellossa on muuttunut. Suu maireana tarjotaan varainhoitopalveluita myös pienituloisille. Raha ei haise. Eilisen juhlapäivänsä kunniaksi Mooses iskee silmää rahanvaihtajille: Bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses.
Meitä suomalaisia pidetään myönteisen yksinkertaisina, joiden naama venähtää peruslukemille viimeistään silloin kun aletaan puhua rahasta tai sodasta.
Läheisyydestä kertova sana lähimmäinen on puheissamme viime aikoina usein korvattu sanoilla asiakas tai kuluttaja. Kumppanuuden sijasta puhumme mieluummin kilpailusta tai kilpailuttamisesta. Solidaarisuus, suvaitsevaisuus ja monenkirjavuus ovat karanneet ties minne.
Kuuntelin Paasikivi-Seuran 50-vuotisjuhlaseminaarissa suomalaisen elämäntavan erittelyä viisikymmenluvulta näihin päiviin. Maamme johtavat ajattelijat ja tutkijat pohtivat kokemuksiamme koskenlaskusta. Miltä on tuntunut taittaa matkaa kuohuvassa koskessa pienenlännässä koskiveneessä?
Kylmän sodan hyytävä aika sai suomalaiset keksimään Paasikiven nimeä kantavan seuran edistämään "tervettä, isänmallista, tosiasioihin nojautuvaa ajattelutapaa." Suomen puolueettomuuden tunnetuksi tekeminen vaati isänmaan etevimmät voimat vuonna 1958 kokoontumaan ja luomaan uutta ulkopolitiikkaa.
Suomen maantieteellisen asemaan ja historiallisiin kokemuksiin nojaava tosiasioiden tunnustaminen oli alusta lähtien seuran toiminnan lähtökohta. Vahvistamalla omintakeista ominaislaatuaan Suomi opetteli taltuttamaan vihollisuudet ja pitämään Venäjää kumppaninaan. Matka ryssävihasta toista arvostavaan kumppanuuteen vaatii yhä ponnisteluja.
Tavoite oli selvä. Halusimme päättäväisesti luoda maallemme itsenäisyydestään huolehtivan pohjoismais-länsieurooppalaisen profiilin.
Paasikivi-Seurasta kasvoi "Suomen virallisen ulkopolitiikan puolivirallinen tukijärjestö." Siinä ovat edustettuina maan vastuunalaisimmat piirit yhteiskuntaelämän eri aloilta. Myös luterilaisen kirkkomme edustajat ovat kantaneet kortensa kekoon seuran toiminnassa liittohallitusta myöten.
Vaikka seura perustettiin kylmän sodan kankeassa tilassa vahvistamaan Paasikiven-Kekkosen linjausta, seura ei ole myöhemminkään menettänyt otettaan vaikutusvaltaisena ulkopolitiikan keskustelufoorumina. Viisikymppinen Paasikivi-Seura ottaa notkeana vastaan valtioiden päämiehet ja avaa foorumin ajankohtaiselle keskustelulle kautta Suomen.
Juhlaseminaarissa professori Kimmo Rentola kertoi yllättävästä löydöstään Urho Kekkosen suhteesta yya-sopimukseen vuonna 1956. Kekkosen tavoitteena oli saada naapurivallat ja Naton kuuluvat vallat vakuuttamaan etteivät ne missään oloissa hyökkää Suomeen tai Suomen kautta toiseen maahan. Yya-sopimus jäi tässä tilanteessa Kekkoselle toissijaiseksi asiaksi.
Rentola antaa ymmärtää, että yya-sopimukselta puuttui tuohon aikaan vielä "pyhän liturgian leima". Aloittelevalla presidentillä oli kuitenkin otsaa ehdottaa neuvostojohdolle Pariisin rauhansopimuksen rajoitusten poistamista. Unkarin tapahtumien pelästyttämä Suomi etsi näin takuita puolueettomuudelleen ja vahvistusta puolustukselleen.
Rentolan mielestä aloite oli kaukana Kekkosen ulkopoliittisen osaamisen huippuhetkistä. Rentola pitää sitä pikemminkin Kekkosen vauhtisokeutena tai paniikista johtuvana ylilyöntinä. Mutta Kekkosen suuruutta se ei jälkeenpäin arvioidessakaan vähennä.
Yhdessä ex-libriksessään Kekkonen laskee kuohuvaan koskeen pelottomasti ja itsepäisesti. Luulen, että "Syyttäkää minua Kekkosta"-asenne pelasti meidät suomalaiset monelta turhalta kompuroinnilta.
Koskenlaskussa tarvitaan perämies, joka tuntee kivet ja karit.
Veli-Matti Hynninen
veli-matti@hynninen.info