Liperit Kaulasta
Veli-Matti Hynninen
Laulavia kirkkoja Helsingissä
Rakkaus ei ole ulkoistettavissa, sitä on aina jokaisen itse jaettava.
Tasan sata vuotta sitten aloitettiin yhden saarnakirkkoni rakennustyöt
Helsingin Kalliossa. Rakkauden nälkä ja hengellinen jano etsivät
myös silloin täyttymystään pääkaupungissamme.
Helsingin historiallista ominaislaatua kuvaa parhaillaan Kjell Westön
kirjaan perustuva Helsingin kaupunginteatterin loistava esitys "Missä
kuljimme kerran". Ansiokas valokuvanäyttely teatterin aulassa
avaa monta ikkunaa historian saloihin.
Ketkä vaikuttavat eniten paikkakunnan historiaan? Työntekijät?
Poliitikot? Arkkitehdit? Taiteilijat? Papit? Journalistit? Vai ketkä?
Jälkipolvet tulevat aikanaan ratkaisemaan mikä historiastamme jää elävimmin elämään. Menneistä vaikuttajistamme minua on jostakin syystä jo kauan innoittanut Lars Sonckin (1870-1956) elämä. Tämä Kallion ja monen muun kirkon suunnittelijaksi valittu papinpoika vahvisti arkkitehtuurillaan kansallista omintakeisuuttamme ohjaamalla ajatusta kansallisromantiikasta jugendiin. Puutarhojen, huviloiden ja tehtaiden Kallio kasvoi vähitellen Suomen tiheimmin asutuksi alueeksi. Tietä koko Kallion kasvulle on jo sata vuotta ohjannut korkealle Kallion mäelle kohonnut Lars Sonckin harmaagraniittinen kirkko. Kirkon komeaa profiilia korostaa lisäksi Unioninkadun ja Siltasaarenkadun muodostama pitkä katulinja, jonka pohjoisessa päätepisteessä kirkko kohottaa korkean ohimonsa paljon puhuvaan asentoonsa.
Joku näkee Kallion kirkossa Salomon temppelin uljautta. Se tornien seitsemän kelloa ovat päivin ja illoin soittaneet Jean Sibeliuksen koraalisävelmää, joka on laajemmaltikin tullut radion ehtookelloina tunnetuksi. Kallion fallosmainen torni työntyy lupaa kysymättä syvälle katsojan sieluun. Lars Sonckin jykevä graniittiarkkitehtuuri korostaa suomalaista päättäväisyyttä ja peräänantamattomuutta. Silottelu ei auta koska elämä kysyy aina karheaa kosketuspintaa. Myös rakennuksella on oltava elämän omasta olemuksesta nouseva sielu. Kuten Loviisan kirkko rauhanfoorumilleen, Kallion kirkko on ollut tärkeä tukikohta tolstoilaiselle rauhanliikkeelle. Monelle taiteen ja tulevaisuuden ajatukselle se on tarjonnut vankkumattoman tukensa. Säveltäjä-kanttori Ahti Kuorikosken musiikki käy esimerkiksi Kallion kirkon viimeaikaisista innoituksista. Kalevi Sorsan hautaan siunaaminen piirsi Kallion kirkon entistä syvemmälle kansakunnan muistiin.
Sonckin suosimassa squared rubble-tekniikkassa kiven pinta jätetään karkeaksi. Koska roso kuuluu erottamattomasti elämään, ei pintoja pidä liikaa kiillotella eikä elämää harmonisoida. Uskonelämässä tätä kutsutaan ristinteologiaksi.
Kallion kirkko kutsuu ristintielle.
Näillä ajatuksillaan Lars Sonck valoi suomalaista arkkitehtuuria
sielunmaisemaamme vastaavaksi. Ensimmäisen saarnakirkkoni läheisyydessä,
Kulosaaressa sijaitseva Lars Sonckintie on kuulunut Kulosaaren nimistöön
jo ennen saaren liittämistä Helsinkiin 1946. Lars Sonck kuului
näet siihen merkillisten miesten ryhmään, joka halusi luoda
Kulosaaresta paratiisimaisen onnelan. Kun Kulosaaressa aloittamani pappisura
jatkui sitten Kalliossa, en voinut olla havaitsematta miten merkillisellä
tavalla Lars Sonck sulaa näiden ensimmäisten seurakuntieni maailmoihin.
Tästä en oikein osaa olla olematta hieman ylpeä.
Viimeaikaisista saarnakirkoistani vanhimpiin lukeutuva keskiaikainen Pyhän
Marian kirkko Pohjassa muistuttaa historian perinnöstä rakennuskulttuurissa.
Se on aivan oma lukunsa.
Luulen, että keskiajan arkeologian dosentilla, Markus Hiekkasella, on keskiajanelämän avaimia taskussaan. Odotan hetkeä, jolloin pääsen Hiekkasen kanssa niitä heiluttelemaan.