Kysymyksiä viihde-elektroniikasta osa 1: TV-tekniikan uusi sukupolvi
Televisio on kulkenut pitkän tien sitten 1950-luvun kuperalasisten kaappitelevisioiden, joista käytön jälkeen suljettiin huolellisesti ovet. Ensimmäisiä tv-lähetyksiä kokoonnuttiin ihmettelemään matkojenkin päästä. Ohjelmatarjonta oli niukkaa, ja monet onnelliset television omistajat tihrustivat pienistä laatikkoruuduistaan kaikki ohjelmat alusta loppuun. Väritelevisioiden ja kuvaputkitekniikan jälkeen tämä radiotekniikan pohjalle kehitetty ihmelaite, on jälleen siirtymässä ainakin teknologiapuolella uudelle tasolle.
Kun tv-lähetykset aloitettiin Suomessa 50-luvun lopulla, oli kanavia vain kaksi: Yleisradio ja TES-tv. Ylen kuuluttajana toimi kaunotar Teija Sopanen, ja TES:llä juonsi viehkeä Lenita Airisto. Nykyisin televisioihin on jo mahdollista saada valtava määrä digitaalisia kanavia. Uuden sukupolven tv-markkinoita hallitsevat litteät taulutelevisiot, jotka voivat vastaanottaa teräväpiirtoista digitaalikuvaa. Televisio on nykyisin monessa kodissa tärkeä osa sisustusta, ja markkinat ovat avautuneet myös suunnittelijoiden huippudesignille. Television kehitystä on seurattu tiiviisti jo yli neljä vuosikymmentä Helsingin Kruununhaassa, kuvan ja äänentoiston erikoisliikkeessä Kruunuradio. Paikoitellen varsin futuristiseltakin näyttävän uuden tv-tekniikan toimintaperiaatteita valottaa liikkeen myyjä, tv-tekniikan asiantuntija Sampsa Mäntylä.
Miten uuden sukupolven televisiot eroavat pitkään
käytetyistä kuvaputkimalleista?
Tietenkin suurin ero niissä on koko. Nykyajan televisiot ovat litteitä
ja tyyliteltyjä. Tv-ruutujen resoluutiot ovat nousseet huimasti,
eli niissä on mahdollista näyttää paljon terävämpää
kuvaa. Ohjelmaa lähetetään kuitenkin edelleen aika usein
pienemmällä tarkkuudella, kuin mihin uusimmat telkkarit pystyisivät.
Uusimmissa Full HD:n teräväpiirtotelkkareissa on pikseleitä
1920 x 1080, ja HD-valmiudella varustettu tv voi näyttää
yleensä 1366 x 768 pikseliä. Nykyisin vain maksukanavilta saa
teräväpiirtosignaalia. Myös DVD:ltä saa tavallista
tv-signaalia parempaa kuvaa, mutta ei kuitenkaan teräväpiirtotasoa.
Markkinoille on tosin hiljattain ilmestynyt myös blue-ray-levyjä,
joista saa parasta teräväpiirtokuvaa. Blue-ray-osastoja alkaa
jo olla videovuokraamoissakin.
Miten vertailisit uuden sukupolven lcd- tai plasma-tekniikkaan
perustuvia tv-malleja?
Plasmassa on usein lcd:tä parempi väritoisto, eikä kuva
vääristy, vaikka ruutua katsoisi aivan sivusta. Plasmoissa myös
kontrasti on suurempi, ja värit pystytään näyttämään
luonnollisempina. Lcd-tekniikkaa on alun perin käytetty vain tietokoneen
näytöissä, mutta aika pian niiden mahdollisuudet huomattiin
myös tv-käytössä. Lcd-ruutujen pikseleistä voidaan
tehdä pienempiä kuin plasmoissa. Niistä voidaan siksi tehdä
pienempiä malleja. Plasma-tv:t ovat aina isompaa kokoluokkaa. Lcd:t
ovat usein parempia kirkkaiden värien toistossa, koska vaalean sävyeroja
on niin paljon. Plasmat ovat keskimäärin kalliimpia, ja nykyisin
niiden tuotanto onkin hiipumaan päin. Plasma-puolella tehdään
lähinnä laadukkaampia telkkareita. Lcd-televisiot ovat vallanneet
markkinat, koska niiden valmistaminen on ollut helpompaa ja halvempaa.
Onko plasma-televisioissa vieläkin riskinä,
että kuva ns. palaa kiinni ruutuun?
Sitä riskiä ei nykyään ole käytännössä
ollenkaan. Aikaisemmin siinä olikin iso ongelma. Jos pysäytetty
kuva jäi liian pitkäksi aikaa ruutuun, se saattoi jäädä
kummittelemaan taustalle. Plasmoja on varustettu ongelman takia semmoisella
toiminnolla, että jos sama kuva on tolkuttoman pitkään
ruudulla, näyttö sulkeutuu automaattisesti. Nykyplasmoissa toimintoa
ei yleensä tarvita, sillä tekniikka on kehittyneempää.
Miten suuria telkkareita myydään nykyisin
kotikäyttöön?
Meidän suurin myynnissä oleva telkkari on 65-tuumainen. Se on
Bang & Olufsenin designmalli, jonka hinta on peruskäyttäjälle
jo varsin tyyris. Siitä kun mennään vielä isompiin
kokoluokkiin, niin hinnat nousevat jo pilviin. Esimerkiksi Sonyn 70-tuumaisessa
puhutaan jo noin 30 000 euron laitteesta. Pioneerin 60-tuumainen
on hintaluokaltaan kohtuullisempi.
Minkälaisia liitäntöjä nykyaikaisissa
telkkareissa käytetään?
Nykyään käytetään paljon hdmi-liitäntää,
johon kytketään analogista scarttia nopeampi digitaalinen johto.
Hdmi vie kuvaa ja ääntä digitaalisessa muodossa. Oikeastaan
scartin kautta ei voi hd-lähetystä edes toistaa, vaan on pitäydyttävä
vanhan tv-kuvan resoluutioissa. Hd-tasoista kuvaa voi siirtää
ainoastaan digitaalisten johtojen, kuten hdmi:n tai dvi:n kautta. Vaikka
telkkariin syöttäisi huonompilaatuista kuvaa, se näkyy
koko ruudun kokoisena. Tämän mahdollistaa ns. skaalain, joka
keksii ylimääräisille pikseleille aina jotain joutokäyttöä,
kuvaa tai väriä. Siksi resoluutioltaan huonolaatuisen materiaalin
katsominen aivan lähietäisyydeltä voi olla pahan näköistä.
Missä tilanteissa suosittelisit valitsemaan
kotikäyttöön videotykin? Voiko niillä jo haastaa perinteisen
television?
Myös videotykeissä tekniikka on kehittynyt viime vuosina todella
paljon. Hinnatkin ovat tulleet jo aika järkeviksi. Videotykit ovat
tietysti sellaisia, että ne vaativat aina melko pimeän tilan
toimiakseen oikein. Jos videotykkiä käytetään vaikka
olohuoneessa, niin tarvitaan hyvät verhot, sillä laite ei voi
heijastaa seinälle mustaa valoa. Videotykin kautta saadaan vähän
pienemmällä investoinnilla isompaa kuvaa. Myös kuvanlaatu
ja värintoisto ovat videotykeissä usein todella hyviä.
Videotykin voi kytkeä digiboksiin, ja se sopii ihan tv-käyttöön.
Onko tv-tekniikassa näkyvissä uusia innovaatioita?
Viimeisimmillä teknologiamessuilla on ollut esillä OLED-tekniikkaa,
jossa tv-ruuduista saadaan vielä nykyistä ohuempia. Niissä
mennään jo muutaman sentin paksuisiin ruutuihin. Digipuolelle
taas on ilmestynyt palveluita, jotka mahdollistavat ohjelmien tallentamisen
kovalevyn sijasta ulkoiselle verkkolevylle. Voi katsoa mitä haluaa,
milloin haluaa. Sellaisiakin palveluita on, että voi vuokrata elokuvia
suoraan verkosta, ja katsoa niitä reaaliajassa tv:stä. Joissakin
tv-malleissa on digivirittimet ja kovalevyt sisäänrakennettuina.
Niihin ei silloin tarvitse liittää mitään erillislaitteita,
eli yksi kaukosäädin riittää.
www.kruunuradio.fi
Teksti, Matias Haakana