Huumorintajuinen Jumala
Kolmisenkymmentä pappia päätti räjäyttää pankin.
He rohkenivat avata elämänsä salaisuutta kirjoittamalla kirjan: Miksi minusta pappi.
Väitetään ettei taloustieteilijältä pidä kysellä talouselämän salaisuuksista, sillä hän on ideologiansa vanki.
No, keneltä sitten pitäisi kysyä, jos ei asiantuntijalta?
Entä kuka olisi paras kertomaan uskonsalaisuuksista tai kirkon elämästä? Pappi vai maallikko? Teologi vai joku muu? Onko pappikin oman uskonsa vanki?
Elämänkertaesseet paljastavat, kirja yllättää.
Kuulen usein lauseen, että "pappikin on vain tavallinen ihminen." Luettuaan pappi-kirjan olisi vaikea yhtyä tuohon väitteeseen. Pappi ei ole lainkaan tavallinen (eikä tavaton) vaan kaikkea muuta.
Tie papiksi on erilainen. Elämä pappina on monenlainen.
Pappi ei voi olla tavallinen, koska hänen on tehtävä kaikki toisin kuin toisen. Ei voisi olla pappi matkimalla tai jäljittelemällä muita. Aitous ja läheisyys ovat pappeuden avaimia.
Ei Jumalakaan ole tavallinen. Jumala yllättää.
Pappeus poikkeaa monesta muusta myös siinä, että pappi tekee työtä persoonallaan. Ei voi vetäytyä viran tai koulutuksen taakse. Kirkon virallinen kanta tai oppi ei suojaa pappia ristitulelta, johon jokainen aitoon vuorovaikutukseen
uskaltava aina joutuu. Pappeus on itsenä likoon panemista, elämälle antautumista.
Papin on ryvetettävä rokkinsa.
Pappi ei pukeudu vain mustaan takkiin ja valkoisiin lipereihin sillä ihmisyys ei ole mustavalkoinen. Papilla on punainen takki ja siniset liivit. Keltaiset sukat ja vihreä villapaita. Papin jalanjälki näkyy polulla ja asfaltilla. Papin tehtäväksianto tulee Jumalalta.
Pappeuteni syvin paradoksi on vastakohtiinsa pukeutuva, paradoksinen Jumala.
Miksi minusta pappi-kirja tarkentaa samalla kuvaa kirkosta. Kirja paljastaa miten syvä ja laaja on papin toimintakenttä. Virastoonsa hautautuva pappi on pappeuden harhakuva. On oltava siellä missä ihmiset ovat. Papin saarnatuoli sijaitsee Suomessa, Euroopassa, Maailmassa, Mediassa. Missä muussa tehtävässä joutuisi elämän valaisemaksi niin monelta kantilta?
Eräs kirjan kirjoittajista, runoilijapappi, sanoo, että pappeus on elämän jakamista; eväiden jakamista, suostumista kipeisiin kohtaloihin, kyyneliin ja kevätpuron hullaannuttavaan iloon.
Pappeuden koko kuva heijastuu elämän äärilaidoilta matkaksi minuuteen.
Pappeuden ilo kantaa.
Siinäpä se. Me papit olemme ilon tuottajia, uskoon vapauttajia, surussa lohduttajia ja elämän uskallukseen vahvistajia.
Myös tässä kirjassa paljastuu kirkkohistoriassa usein toistuva ajatus vastavirtaan kulkemisen voimasta. Uudistus ja muutos tulee aina taistelemalla, vastukset ja vastustukset kestämällä. Muutos ei tule kirkossakaan itsestään vaan kamppailemalla. Jeesus itse on tästä paras esimerkki.
Eräs kirjoittaja sanookin, että Jumalalla täytyy olla melkoista huumorintajua kutsuessaan meitä pappeja yhä vaativimmille vastuupaikoille.
Olen kollegani Kauko Purasen kanssa samaa mieltä kun hän viittaa runoilijan sanaan: Varjele hyvä Jumala ihmisen lasta papiksi joutumasta - mutta kiitos, kun et minua varjellut.
Veli-Matti Hynninen
www.hynninen.info