Muodin mekka ja kanaalien valtakunta
Pohjois-Italian kaksi kaupunkia ovat kuin toistensa vastakohdat. Milano bisnekseen paneutunut muodinpääkaupunki ja Venetsia iloisen turistikrääsän ja kondoolien täyttämä kanaaliyhteiskunta. Juuri vastakohtaisuuksiensa vuoksi kaupungit sopivat niin hyvin yhdistettäväksi samalla lomalle.
En enää tarkalleen muista, kuinka päädyimme valitsemaan Lombardian pääkaupungin matkakohteeksemme. Muoti tietysti kiehtoi ja kaupungin ikä, uskotaan nimittäin että keltit ovat perustaneet Milanon 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Melko vähän kaupungissa kuitenkaan tuolta ajalta on enää jäljellä. Muoti-imperiumit sen sijaan toivottivat meidät tervetulleeksi jo lentokentällä. Koneen rullatessa kiitoradalla silmiin pisti koko seinän peittävä Georgio Armanin mainosplakaatti.
Punainen kerrossänky
Helmikuu ei varsinaisesti ole Milanossa suurinta turistisesonkia, ja olemme
toimineet varsin ajattelemattomasti jättäessämme majoituksen
hankkimisen paikan päälle. Tästä johtuen päädymme
ainoaan auki olevaan hostelliin. Minä majoituin viiden tytön
ja poikaystäväni yhdentoista pojan kanssa samaan huoneeseen.
Romanttinen loma oli siis tiedossa!
Pizzaa, pastaa ja hyvää palvelua
Majoituksesta huolimatta olimme päättäneet nauttia lomastamme.
Suuntasimme siis ensimmäiselle ateriallemme, kuinkas muutenkaan kuin
pizzeriaan. Pizzoja myydään valmiiksi paloiteltuna kilotavarana,
ja kuten arvata saattaa herkku on kaksi verroin parempaa kuin koto-suomessa.
Olimme majoittuneet paikallisten alueelle, jossa muita turisteja ei juuri
näkynyt. Tästä johtuen tunsimme saavamme erikoiskohtelua.
Ensimmäisenä päivänä kävin ostamassa tupakkakaupasta menthol-savukkeita. Seuraavalla kerralla myyjä osasi ojentaa oikean merkin jo pyytämättä, ja kolmannella kerralla hän kertoi merkkini olevan loppunut ja suositteli korvaavaa ennen kuin kerkesin suutani avata. Joinakin iltoina olimme päättäneet säästää hieman rahaa kokkaamalla itse hostellin keittiössä. Saimme seuraa kahdesta intialaisesta tytöstä, jotka olivat muuttaneet Milanoon opiskellakseen muotia. Tietotaitoa olisi kuitenkin tarvittu myös sähköhellan käytössä, he kun läjäyttivät lettunsa suoraan levylle ilman paistinpannua ja kirosivat kuin lätyt paloivat siihen kiinni.
Museo toisensa jälkeen
Päivisin kävelimme jalkamme rakkuloille museoiden käytävillä.
Katsastimme luonnontieteellisen museon, jossa oli esillä menijöitä
hyönteisistä dinosauruksiin sekä Breran taidemuseon, joka
esittelee vanhempien mestareiden töitä. Brerassa saimme kuitenkin
yliannostuksen uskonnollisista kuvista. Kun katseltavaa on liikaa, mielenkiinto
väistämättä laskee, vaikka esillä olisi kuinka
hienoja töitä tahansa. Palkitsimme itsemme useana päivänä
suussa sulavilla suklaawienereillä, jollaisia en ole saanut missään
muualla sekä ihanalla italialaisella jäätelöllä.
Venetsian kaduilla
Venetsiaa kohti lähdimme aamuvarhain junalla. Liput saimme ostettua
käytyämme muutamalla tiskillä, mutta laiturilla, josta
junan oli tarkoitus lähteä ei näkynytkään kulkupeliä.
Ilmoitustaulu loisti samoin tyhjyyttään. Suomalaiseen täsmällisyyteen
tottuneena hieman jo hätäännyimme. Juna ilmestyi laiturille
kymmenisen minuuttia myöhemmin, eikä kukaan muu ollut moksiskaan.
Keskipäivän aikoihin saavuimme Venetsiaan. Ostimme kartan ja lähdimme kiertelemään ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Hyvä kartta onkin tarpeen, kanaalikaupungissa nimittäin pikkukatuja risteilee sinne tänne ja suunnistaminen voi ensikertalaiselle olla melko haasteellista. Jopa umpikujaan päättyvällä kymmenen metriä pitkällä ja puoli metriä leveällä kahden talon välissä kulkevalla kujalla on oma nimensä.
Talvisesta ajankohdasta huolimatta Venetsian kadulla parveili laumoittain turisteja ja heitä houkuttelevia rihkamanmyyjiä. Suunnistimme kohti Pyhän Markuksen tuomiokirkkoa. Rakennus oli massiivinen ja vaikuttava. Kamerani akku piippasi viimeisiään. Onneksi olin sentään kerinnyt ikuistaa kanaalin ja kondoolin, kaupungin tunnusmerkit. Romanttiselle veneajelulle emme lähteneet, huvi kun maksoi 60 euroa.
Taitavasti koristeltuja naamioita oli kaupan joka toisella kojulla ja itsekin ostin matkamuistoksi pitkänenäisen narrinaamion. Kiertelimme kaupunkia sinne tänne, ylitimme siltoja, haistelimme veden tuoksua ja katselimme rapistuneen kauniita vanhoja taloja. Käväisimme kirkossa ja ostimme kotiin vietäväksi mustaa spagettia. Illalla lähdimme takaisin. Lähes koko matkan maisema oli piilossa sumun takia, ja pelkäsin, että ajamme Milanon ohi.
Puluja ja pulkkamäkiä
Loppuviikosta tutustuimme Duomon katedraaliin ja Castello Sforzescoon.
Katedraali oli hengästyttävän suuri ja mahtipontinen, linnasta
sen sijaan oli jäljellä vain kiviset seinät. Duomon edustalle
oli pystytetty luistelurata lapsille ja päädyimme itsekin pyörähtelemään
jäällä muutaman kerran. Rakennettu pulkkamäki tuntui
silti hieman luonnottomalta, mutta ei se tuntunut italialaislapsia häiritsevän.
Piazza del Duomolla mies tarttui käteeni ja asetti siihen leivänmurusia
puluille heitettäväksi ja viittoili poikaystävääni
ottamaan kuvaa. Ilahduin tästä ystävällisestä
eleestä, mutta olisihan se pitänyt arvata. Rahaa hän teollaan
kalasteli, ja vielä neljää euroa!
Viimeinen ponnistelumme historiallisten nähtävyyksien eteen ei tuottanut tulosta. Olemme ajatelleet katsastaa Leonardo da Vincin Pyhän ehtoollisen, mutta lipunmyyjä naureskeli meille. Kun emme olleet tehneet varausta etukäteen, seuraavan kerran meillä olisi ollut mahdollisuus nähdä seinämaalaus kahden viikon kuluttua
Turvamiehet kintereillä
Loppuviikosta uskaltauduimme shoppailemaan. Käväisimme kuuluisalla
Via Montenapoleonen muotikadulla ja poikkesimme Armaanin liikkeeseen.
Saimme välittömästi turvamiehen peräämme, ilmeisesti
emme olleet tarpeeksi ostovoimaisen näköisiä. Löysimme
kuitenkin kaupungin toiselta laidalta onneksemme edullisen aasialaismiehen
pitämän puodin. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta hän
hymyili kuin hangon keksi poistuessamme myymälästä kolmen
kenkäparin ja käsilaukun kera.
Italiassa kun olimme, tutustuimme tietysti maan ruokatarjontaan. Löysimme aivan ihanan ja tunnelmallisen ravintolan läheltä hostelliamme. Seinät oli maalattu tumman sinisiksi ja kynttilät paloivat tunnelmallisesti pöydissä. Tarjoilija pahoitteli englanninkielen taitamattomuuttaan ja kertoi, että hänen kieltään paremmin taitava isänsä oli kohta tulossa paikalle. Selvisimme kuitenkin tilauksesta. Ruoka sekä sisustus tekivät minuun suuren vaikutuksen ja halusin jotenkin ilmaista ihastustani. Kokosin siis muutamat osaamani italiankieliset sanat yhteen. ”Bella ristorante”, ja sain loihdittua loistavan hymyn tarjoilijan kasvoille.
Teksti ja kuvat, HANNA SIIKAMÄKI