Savi taipuu keraamikon käsissä
Suurimmalle osalle meistä savi on tuttu materiaali ainakin peruskoulun kuvaamataidontunnilta. Savi taipuu muuksikin kuin iän ikuiseksi kupiksi ja keramiikkaa voi harrastaa sekä yksin että yhdessä myös aikuisiällä. Keraamikko Minna Loikala kertoo millaista oli tehdä savitöitä työkseen.
Keramiikka on siitä palkitseva harrastus, että jo ensikertalainenkin voi nähdä työnsä tulokset, mutta myös pidempään harrastaneelle siitä riittää haastetta. Savea voi ostaa askartelu- ja keramiikkapuodeista melko edullisesti ja aterinkaapista löytyy alkuhätään sopivat työstövälineet.
Saven valinta
Savea esiintyy myös luonnossa, mutta useimmiten harrastajat käyttävät teollisesti muokattua massaa. Savilaatua valitessa kannattaa ottaa huomioon sen rakeisuus. Mitä isompaa reatta, sitä enemmän massa antaa tukea tulevalle esineelle, mutta tuntuu rosoiselta käsissä.
Esineen valmistuksen rautalankamalli
Yksinkertaisimmillaan keramiikkaesineen voi toteuttaa muotoilemalla ja jättämällä kuivumaan savilaadusta riippuen muutamaksi päiväksi tai viikoksi. Tällöin esine muuttuu kovaksi, mutta liukenee silti veteen. Parhaiten tällainen toteutus soveltuu koriste-esineille, joita ei juuri siirrellä tai pyyhitä edes kostealla rätillä. Savea voidaan lisäksi valaa kaatamalla hyvin nestepitoista savea, eli savilietettä kipsimuottiin. Kuivuttuaan esine irrotetaan muotista. Tämä tekniikka soveltuu myös pienimuotoiseen sarjavalmistukseen.
Kestävämmän lopputuloksen saa kuitenkin polttamalla esineen. Yleisimmin käytetään sähköuunia, mutta esimerkiksi rakupolttoon soveltuu ainoastaan kaasu-uuni. Jos ei heti halua ryhtyä uuniostoksille, voi tuotoksensa käydä polttamassa esimerkiksi Septarian polttopalvelussa. Entistä kestävämmän ja tyylikkäämmän esineestä saa lasittamalla sen. Lasitteita on runsaasti erivärisiä ja sulaessaan ne muodostavat esineeseen tasaisen pinnan. Lasitemassan levittämisen jälkeen esine tulee vielä polttaa uudelleen ja sen jälkeen se on käyttövalmis.
Missä harrastaa
Työväenopiston edullisilla savityökursseilla pääsee helposti jyvälle keramiikkatekniikoista, kuten makkarasta, puristelusta ja levytekniikasta ja saa samalla ideoita työskentelyyn. Lisäksi Kaapelitehtaan Septariassa pääsee tutustumaan eri menetelmiin. Tarjolla on hopeasavi-, dreijaus-, painokuva-, ruukku-, lasitus-, valu- ja raku-kursseja sekä aikuisille että lapsille.
Ammattilaisen mietteitä
Minna Loikala päätyi keraamikoksi perhetaustansa innoittamana. – Äitini perusti keramiikkapajan ollessani kahdeksanvuotias ja siitä lähtien olen työskennellyt pajalla satunnaisesti. Kun äitini vuonna 2002 jäi varhaiseläkkeelle, päätin jatkaa yrityksen pitoa. Lapsuusvuosien jälkeen Loikala onkin omien sanojensa mukaan ollut savet nyrkissä enemmän tai vähemmän koko ikänsä. – Keramiikkakursseja on tullut vedettyä kansalaisopistossa ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 1992 ja äitiäni olen avustanut sekä pajalla että erilaisissa tapahtumissa, keraamikko kertoo.
Mitä sitten hyvältä keraamikolta vaaditaan? – Joustavuutta, kestävyyttä, hyvää mielikuvitusta ja taitoa oppia elämään vähällä, Loikala listaa. Kun vertaa nykypäivän välineitä ja materiaaleja niihin, joilla Loikala aloitti, voi todeta alan olevan kokoajan muutoksen alaisena. – Aina kun löytää jonkun hyvän ja toimivan saven tai lasitteen, sen valmistus lakkautetaan, koostumusta muutetaan tai se nimetään uudelleen, savitaituri harmittelee. Työskentely onkin jatkuvaa kokeilua, joka toisaalta tekee työskentelystä mielekästä vuosi vuoden jälkeenkin. Tähän mennessä taitavissa käsissä on syntynyt punasavesta dreijaamalla muun muassa eläinten tuhkauurnia, perinteisiä astiamalleja, kuten viilikuppeja ja raku-savesta reliefejä, kiuastonttuja ja pienoisveistoksia. Töitä on voinut osaa Eläinten tuhkaukseen erikoistuneista yrityksistä sekä pikku puodeista. Tällä hetkellä Minna Loikala tekee leipätyönsä toisen palveluksessa työvalmentajana. Savitöitä syntyy silti yhä erilaisissa projekteissa ja erilaisia tapahtumia varten. Pajan hän myi vuonna 2004.
Lähteet, Wikipedia, Septaria
Teksti, Hanna Siikamäki