• Verkkolehdet
• 07.08.2008
• Pääkirjoitus
• Hynninen
• Katse Arkadianmäelle
• Kaupunki
• Kulttuuri
• Matkalla Marmariksessa
• Valokeilassa
• Jukka Puotila
• Anna-Leena Härkönen
• Koti ja asuminen
• Terveys ja tyyli
• Autot
• Vapaa-aika

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa vaietuista asioista

Kirjailija Anna-Leena Härkönen tarttuu romaaneissaan rohkeasti aiheisiin, joita yleisesti pidetään tabuina. Uusimmassa romaanissaan hän käsittelee nelikymppisen naisen seksuaalisuutta.

Anna-Leena Härkönen on kotimaisen kulttuurikentän moniottelija. Kirjailijana, näyttelijänä ja käsikirjoittajana tunnettu nainen nousi julkisuuteen lukioikäisenä julkaistuaan vuonna 1984 kohua herättäneen ja kiitosta keränneen esikoisteoksensa Häräntappoase. Esikoisromaanistaan lähtien Härkönen on tarttunut aiheisiin, joista muut ovat vaienneet, ja herättänyt uskalluksellaan keskustelua.

Uudessa romaanissaan Ei kiitos Anna-Leena Härkönen palaa kirjailijalle tuttuun teemaan, parisuhteen kipuiluun. Aran aiheen terävän humoristinen käsittely on taattua Härköstä. Kirjan päähenkilö Heli kärsii seksin puutteesta, sillä hänen aviomiehensä Matti ei halua seksiä. Härkönen kuvaa pitkän avioliiton kriisiä tuttuun komedialliseen tyyliinsä ja saa kerronnallaan suomalaiset jälleen punastelemaan.

Useissa kirjoissaan Anna-Leena Härkönen kertoo suoraan ja rehellisesti elämästään: hän kärsii synnytysmasennuksesta ja puhuu avoimesti äitiyteen liittyvistä ristiriitaisista tunteista, antaa ruokavinkkejä sekä ajautuu arjessaan koomisiin tilanteisiin pienen kokonsa takia. Hän on niin pieni, että lentokoneessa hänelle ojennetaan lasten puuhapaketti, ja vaatteetkin on ostettava etupäässä lastenosastoilta. Helsinkiläisessä ravintola Teatterissa istuva nainen on kyllä siro, mutta voimakkaan oloinen.

Uusin romaanisi Ei kiitos julkaistiin viime viikolla. Kirja herättää rohkean aiheensa vuoksi varmasti keskustelua.
- Halusin kuvata avioliitoissa yllättävän yleistä tilannetta naisen näkökulmasta. Jos suhteessa jompikumpi tai kummatkaan eivät halua seksiä, liitosta tulee lopulta kaveriliitto. Kirjan aviopari on ollut 15 vuotta yhdessä. Mies on ollut jo pitkään seksuaalisesti haluton, eikä avioliitossa ole keskustelua tai läheisyyttä. Yhtäkkiä tilanne räjähtää käsiin ja nainen saa tarpeekseen. Hän päättää, ettei halua vielä nelikymppisenä vaipua talviuneen ja aloittaa suhteen oman oppilaansa kanssa.

- Luen paljon lehtiä; mielipidekirjoituksia, lukijoiden tarinoita ja psykologipalstoja. Vastaan alkoi enenevässä määrin tulla huolestuneiden naisten kysymyksiä siitä, mitä tehdä, kun toinen ei välitä enää pätkääkään. Perinteiset roolit ovat kääntyneet. Mies on yhä useammin se päänsärkyinen ja nainen tulee seksuaalisesti torjutuksi. Stereotypian mukaanhan miehen pitäisi olla aina valmiina. Tietokoneet, peliriippuvuus ja työnarkomania ovat syitä nykymiehen seksuaaliseen haluttomuuteen.

Omassa ystäväpiirissänikin on nuoria miehiä, jotka istuvat verkkarit jalassa tietokoneen edessä.
- Halusin herättää keskustelua siitä, kannattaako liittoa jatkaa, jos toinen on koko ajan torjuttu. Naisen itsetunto murenee, jos mies on jatkuvasti haluton. Yksi psykologi vastasi reippaasti, että mene vieraisiin, jos toinen ei anna. Yleensähän ne luimistelevat, että yrittäkää vielä lasten takia. Avioliitto lakkaa olemasta avioliitto, jos siinä ei ole enää mitään seksuaalista yhteyttä. Mutta eihän sellainen kaksoiselämäkään toisaalta toimi, että yleensä se suhde sitten hajoaa. Ne lähtevät, jotka uskaltavat.

Käsittelet kirjoissasi rohkeita aiheita. Heikosti positiivinen kuvaa synnytyksen jälkeistä masennusta. Loppuunkäsitelty kertoo läheisen itsemurhan herättämistä tunteista. Mistä löydät rohkeuden kirjoittaa?
- Heikosti positiivisen kirjoittamista olen ajoittain katunut. Sain sen jälkeen raivokasta palautetta: kirjeitä kotiin, joiden teemana oli, että olet huono äiti, sinulta pitäisi ottaa lapsi pois. Olin yllättynyt, että 2000-luvulla nämä asiat ovat yhä tabuja. Edelleenkään ei saisi sanoa, että äitiä voi väsyttää. Äitiyteen liittyviä vihantunteita ei ole vieläkään käsitelty tarpeeksi.

Luotat lukijoihisi ja siihen, että he eivät tuomitse, vaikka kirjoitatkin aiheista, jotka ovat monille tabuja. Koetko, että sinua on kirjoittajana ymmärretty?
- Kyllä minua on kirjoittajana pääasiassa ymmärretty. Minulla on oma lukijakunta, joka ottaa teokset omakseen. Tietysti aina löytyy ihmisiä, joissa romaanit herättävät ärtymystä. Olen käsitellyt niin paljon arkaluontoisia aiheita, että siihenkin karaistuu. Kirjoittaessani tätä uutta romaania, seksikohtausten kuvaaminen oli aluksi vaikeaa, mutta kun kynnyksen kerran ylitti, ei ollut enää mitään rajaa. Kun käsikirjoitus sitten oli valmis ja luin sitä ääneen kirjailijaillassa Otavalla, olin häpeissäni ja nieleskelin sitä alapääosastoa. Sanoinkin ihan suoraan yhdessä illassa, että ”tämä tekstihän on törkeätä”.

Kirjoissasi ei yleensä eletä perheidyllissä, vaan miehen ja naisen suhde on aika hankala. Minkälainen on oma ajatuksesi perheestä?
- Perheessä on eri-ikäisiä ihmisiä, joilla on eri intressit ja eri luonteet. Ikävä kyllä perhe-elämä on usein hankalaa. Olen ollut kaksi kertaa naimisissa ja liitot ovat toimineet aikansa. Uskon edelleen miehen ja naisen suhteeseen, mutta en välttämättä enää yhteiseen kotiin. Minä ja kihlattuni Riku Korhonen asumme eri kaupungeissa. Vaikka olenkin kihloissa, nautin omasta tilasta ja siitä, että ei tarvitse jakaa kaikkia käytännön asioita toisen kanssa.

Miten oma kotitaustasi näkyy tuotannossasi?
- Olen kotoisin Oulun läheltä, Kempeleestä. Se on pieni paikkakunta, jossa uskonnollisuus, lestadiolaisuus, on ollut voimakkaasti läsnä. Kasvuympäristöni on saanut minut rikkomaan tabuja ja kirjoittamaan rehellisesti. Ilmapiiri, jossa kasvoin ei todellakaan kannustanut sellaiseen, vaan päinvastoin opetti pitämään kulissit pystyssä.

Kirjoissasi on paljon huumoria. Rankoillekin asioille osataan nauraa.
- Kun siskoni itsemurhaa käsittelevä Loppuunkäsitelty julkaistiin, eräässä arvostelussa sanottiin, että kirja on aivan liian kevyt niin raskaasta aiheesta. Ihan kuin kenelläkään olisi oikeus määritellä, miten minä olen kokenut sen. Huumori on minun tapani käsitellä rankkoja asioita. Huumori puhdistaa sekä minut että lukijan. Se voi olla myös selviytymiskeino. Kun siskoni kuoli, pystyin naurun kautta selviämään pahimmasta vaiheesta.

Kirjoitit Häräntappoaseen tosi nuorena. Saatko vielä nuorilta palautetta kirjasta? Kirjahan on edelleen äidinkielen tuntien vakio-oppimateriaalia.
- Saan. Se on ollut yllätys, sillä kuvittelin, että kirja elää aikansa. Esikoisromaanini saama valtava menestys on ollut myös taakka. Minulla oli monta vuotta tunne, että minun pitäisi jotenkin ylittää se menestys tai tehdä toinen samanlainen teos. Lopulta tajusin, että saan kirjoittaa ihan miten itse haluan.

Minkälaista palautetta nuorilta tulee?
- Joillekin Häräntappoase on ollut ensimmäinen kirja, minkä he ovat koskaan lukeneet. Se on auttanut hälventämään kirjallisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Kirjallisuus ei välttämättä ole raskasta ja sietämätöntä suorittamista. Kahdeksanvuotias poikani sanoi, ettei aio koskaan lukea kirjojani. Sanoin hänelle, että ”kuule kulta, sinun on todennäköisesti pakko lukea niitä äidinkielen tunnilla”. On kiinnostavaa kuulla poikani mielipide kirjoista sitten, kun sen aika tulee. Voihan olla, ettei hän tykkää niistä ollenkaan, ja että niiden lukemiseen liittyy liikaa nolouden tunnetta.

Minkälainen kontakti sinulla on yleisöösi ja lukijoihisi?
- Sain lukijapalautetta Loppuunkäsitellystä viimeksi tänään. Saan kirjeitä kotiin, ja vähintään kerran viikossa joku tulee kadulla sanomaan jotakin. Se on mielestäni hienoa, ja palaute ajoittuu yleensä hetkiin, jolloin väsyttää eniten, eikä millään jaksaisi mennä takaisin kotiin kirjoittamaan. Siitä saa sitten taas lisää energiaa. Voin vain kuvitella, kuinka hirveää olisi elää sellaisessa pimennossa, että ei saisi palautetta mistään. Olen siinä mielessä onnekas, että saan yleensä kirjoista kritiikit moniin lehtiin. Minua ei ole sillä tavalla koskaan vaiettu kuoliaaksi.

Sinulla on monta roolia kulttuurin kentällä. Olet kirjailija, näyttelijä ja käsikirjoittaja. Onko näyttelemisestä hyötyä kirjoitustyössä?
- Näyttelijäkokemus helpottaa dialogin kirjoittamisessa. Tiedän millaiset repliikit ovat näyttelijälle sietämättömiä. Pidän itseäni ennen kaikkea kirjailijana. Tunnen kuitenkin olevani liian analyyttinen näyttelijäpiireihin ja liian vaistonvarainen kirjailijapiireihin. Analysointi kuuluu kirjan kirjoittamiseen, mutta se siirtyy siitä helposti myös näyttelemiseen. Olen kirjoittanut kaksi tv-sarjaa ja huomannut, että kokemuksesta on ollut hyötyä proosan kirjoittamisessa. Kirjoitan proosan vaistomaisesti draamalliseksi, siksi olenkin tehnyt niin paljon tekstejä televisiolle ja teatterille.

Suunnitteletko jotakin uutta televisiolle? Suosittu Vuoroin vieraissa -sarjahan on pyörinyt kesän ajan uusintana. Parisuhteen kriisiytyminen on siinäkin voimakkaasti esillä.
- Ei, taidan jatkaa proosan parissa. Televisiolle kirjoittaminen on hirveän rankkaa, sillä siinä joutuu ottamaan monen ihmisen mielipiteet jatkuvasti huomioon. Kirjoitan seuraavaksi romaanin, mutta olen luvannut, etten pakota itseäni aloittamaan sitä liian aikaisin. Näyttelen edelleen mielelläni, jos eteen tulee mielenkiintoisia juttuja. Näytteleminen on ihanaa vastapainoa kirjoittamiselle, saa olla toisten ihmisten kanssa.

Onko olo nyt helpottunut, kun kirja on valmis?
- On. Joillekin iskee heti masennus, mutta minä en ole lainkaan masentunut. Masennus tulee varmaankin vasta sitten, kun aloitan seuraavan romaanini. Uusi kirja on aloitettava aina nollasta, ikään kuin ei olisi koskaan kirjoittanutkaan. Kerran, kun mikään ei tuntunut onnistuvan, tuijotin ihan ällikällä kirjahyllyäni. Katselin kirjoittamiani kirjoja ja mietin, että ”miten ihmeessä minä olen nuo tehnyt, miten se on oikein mahdollista”.

Teksti, Riikka Heinonen
Kuvat, Matias Haakana