Läheisyyden villiä kaipausta
Osuiko rangaistuksen ankara nuoli sattumalta sydämen keskelle?
Miksi emme osanneet varoa, emme väistää, emme varautua? Sielun kirvelevät haavat on sidottava, tuska ja ahdistus on kohdattava.
Missä on elämän mieli? Missä julmien iskujen suoja?
Syyttelijöiden kuoro marisee maailmalla, media maalaa kauhean ajan arvaamattomuutta. On totta, ettei maailmamme ole enää entisensä; se on kolkompi ja verisempi kuin eilen. Elämät ja kohtalot näyttävät yhä enemmän olevan vain yhtä ennalta määrättyä murhenäytelmää.
Mutta onko elämältä kadonnut mieli? Onko ilo karannut sielustamme?
Viime päivät todistavat miten kaikki liittyy kaikkeen. Ihmisten ja kaupunkien kohtalot eivät ole irrallaan toisistaan vaan ne ovat aina seurausta omasta elämäntavastamme, välittämisestämme, arvostamisestamme, rakkaudestamme - tai niiden puutteesta.
Väkivalta ja välineellisyys nostavat nyt esiin vaativan kysymyksen: mihin luotamme, kenelle kuulumme ja miten toivoa rakennamme?
Asevalta vai rauha? Vihanviilto vai suudelma?
Aina silloin kun jätämme rakastamatta, kohtaamatta, arvostamatta, aina silloin poistamme vihalta varmistuksen ja päästämme tuhon keskellemme.
Matti Juhani Saari Kauhajoelta ja Pekka-Eric Auvinen Jokelasta kantavat vallan ja mielivallan katkeraa kaunaa sisimmässämme. Sydämemme ei puhdistu syyttelemällä, ei vaatimalla, ei kauhistelemalla. Vaan elämämme voi yksinkertaisesti muuttua vasta muuttamalla tapaamme elää. Viha on vaihdettava rakkauteen, on suostuttava välineellisyydestä aitoon ihmisyyteen.
Niin kauan kuin me satsaamme aseisiin ja luotamme välineisiin enemmän kuin toisiimme, niin kauan tuhoamme toisiamme. Luojan ankara rangaistus seuraa varjona vierellämme kunnes havahdumme aidosti rakastamaan.
Tämä päivä on ratkaiseva. Uskallatko astua lähelle toista? Rohkenetko tuntea ihon kosketuksen ja läheisyyden villin kaipauksen? Voitko tänään ihan ääneen lausua: sinä olet minulle tärkeä, rakastan sinua.
Syyllisyys, ajan olemus ja ihmisen osa ovat erottamattomat seuralaisemme. Muistammeko mitä Mestarimme lupaa:
Anteeksiantamus poistaa syyllisyyden.
Luova intohimo sytyttää elämämme.
Rakkaus vapauttaa elämään täyttä elämää.
Ja kaikki tämä tänään, tässä ja nyt.
Puhe rakkaudesta ei ole hurskastelua. Koko kristillisen elämäntapamme eettinen painopiste lepää sosiaalisuuden ja rakkauden varassa. Vaikka yksilön vapautta ja vakaumusta on ensin kunnioitettava, rakkaus ja sosiaalinen vastuu käyvät aina näiden yli.
Maailmanlaajuistuminen (globalisaatio) on jo ehtinyt osoittamaan miten epävarmaksi käy elämä, jos sosiaalinen lämpö ja yhteenkuulumisen ilo riistetään. Muodot eivät kauaksi kanna, jos sydän lyö tyhjää. Välineet (aseistautuminen) eivät auta, jos rakkaus ja toisen hyväksyminen vaihdetaan häikäilemättömään ahneuteen.
On turha puhua, että kaikki voitava on tehty, jos sisäministeri ei eroa vaan levittelee viattomana käsiään vakuutellen aitiostaan miten hirveän paljon on töitä tehty ja kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Anne Holmlundin ero olisi kansan reilu itsetunnustus, ettemme ole alkuunkaan tehneet mitä olisi pitänyt tehdä. Että nyt on etsittävä uutta toimintatapaa kouluihimme, ihmissuhteisiimme ja elämäämme.
Harlekiinin asuun kuuluva musta naamio on riisuttava ja kasvot paljastettava rakkaudelle. Epätoivokin on suloista silloin kun se synnyttää uuden rakkauden.
Veli-Matti Hynninen
veli-matti.hynninen@hynninen.info