Kjell Westö kuvaa sukupolvensa Helsinkiä

Finlandia-palkitun Kjell Westön syyskuussa julkaistu romaani Älä käy yöhön yksin päättää kirjailijan Helsinkiin keskittyvien kirjojen sarjan.

 

Suomenruotsalainen kirjailija Kjell Westö tunnetaan helsinkiläisen kaupunkilaiselämän kuvaajana. Jo Westön ensimmäinen romaani Leijat Helsingin yllä kertoi pääkaupungista ja sen ihmiskohtaloista. Teoksesta Missä kuljimme kerran Westö palkittiin vuoden 2006 Finlandialla. Westön tarinoiden voimakas kuvallisuus on innostanut teatterin ja elokuvantekijöitä. Leijat Helsingin yllä dramatisoitiin näytelmäksi ja elokuvaksi. Myös Missä kuljimme kerran nähtiin vuonna 2008 Helsingin kaupunginteatterin näyttämöllä. Westön tuorein, syyskuussa julkaistu romaani Älä käy yöhön yksin hehkuu samaa kuvauksellisuutta kuin edeltäjänsä.

Tapaan kirjailijan syksyisessä Helsingissä. Hyväntuulinen Westö saapuu Hakaniemen hallin kahvilaan suoraan jalkapallotreeneistä. Syytä hyvään tuuleen ei tarvitse kaukaa etsiä: uusi romaani ilmestyi viikko sitten ja se on otettu innostuneesti vastaan. Kirjan herättämä kiinnostus on paras kiitos pitkän kirjoitusprosessin läpikäyneelle kirjailijalle.  

Kirjoitusprosessi työtä ja huvia

Finlandia-palkitun Westön uutuuskirjaa saatiin odottaa kolme vuotta. Tuntuiko uuden romaanin aloittaminen vaikealta, kun sitä edeltänyt keräsi kiitosta? ”Menestyneen teoksen jälkeen on helpompi aloittaa uuden kirjoittaminen, kuin huonot arvostelut saatuaan. Olen hyvä keskittymään, suljen töitä tehdessäni hälinän ja ennakko-odotukset ulkopuolelle. Tajusin vasta kesällä, kun kirjan oikovedoksia viimeisteltiin, että ihmisillä on romaanini suhteen suuret ennakko-odotukset. Silloin paineet kasautuivat. Teos oli kuitenkin jo valmis, joten se ei vaikuttanut itse kirjoittamiseen”, Kjell Westö kertoo.

Westön uutuus on tuhti paketti: 600-sivuinen kirja kattaa kuusi vuosikymmentä. Kirjailija kuvaa helsinkiläisten elämää lähihistorian perspektiivistä. Tarina alkaa toukokuusta 1945 ja kertoo kolmen sukupolven tarinan. ”Pääosassa ovat 60-luvun nuoret ja oma sukupolveni, joka oli nuori 70- ja 80-luvuilla. Tarinan lopussa nähdään vielä nyt aikuistuva sukupolvi”, kirjailija paljastaa.

Useat Westön teoksista sijoittuvat maamme lähihistoriaan. Historiasta kirjoittaminen vaatii laajan taustatyön. ”Helsingin ja Suomen historia 1900-luvulla on aina kiinnostanut minua. Tarinaa taustoittaessani yritän hankkia monista lähteistä tietoa. Luen elämäkertoja ja historiankirjoja, selailen vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä Kansallisarkistossa ja tutkin valokuvia. Aina taustoittaminen ei tunnu edes työltä. Olen teini-ikäisestä asti lukenut 60-luvun pop-tähtien, laulajien ja muusikoiden elämäkertoja. Nyt sen ajan pop-musiikki on uutuuskirjassani keskeisessä osassa. Taustatyön tekeminen tähän uutuuteen oli siksi työn ohella myös huvia.”

Eläviä hahmoja

Westö kuvaa kirjoissaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Henkilöhahmoja on paljon, päähenkilöitäkin puolitusinaa ja hahmot ovat todentuntuisia. Jopa niin todentuntuisia, että monet uskovat henkilöillä olevan vastineensa elävässä elämässä. ”Leijat Helsingin yllä on kirjoistani omaelämäkerrallisin. Identifioidun päähenkilön isoon veljeen, joka on kapinoiva ja hiukan omituinen. Ensimmäiset teokset ovat usein omaelämäkerrallisia, sillä kirjailijan on kirjoitettava itsensä vapaaksi, ennen kuin hän on valmis kirjoittamaan muuta. Kirjojeni sivuhenkilöinä on usein oikeita, historiallisia henkilöitä. Tässä uutuudessakin tavataan Jimi Hendrix ja Urho Kekkonen, mutta teosteni päähenkilöt ovat aina fiktiivisiä”, Westö kertoo.

Uuteen romaaniinsa kirjailija on ottanut aikaisempien teostensa henkilöitä sivurooleihin. Mikään jatko-osa ei silti ole kyseessä, vaan sekä tarina että päähenkilöt ovat uusia. ”Otin tuttuja hahmoja mukaan huvittaakseni itseäni ja toivottavasti myös lukijoita. Kirja sitoo yhteen 15-vuotisen työni Helsinkiin sijoittuvien romaanien parissa.”

Tarinoita kotikaupungista

Kjell Westö kuvaa kirjoissaan Helsinkiä ja erityisesti suomenruotsalaisten elämää kaupungissa. Mikä Helsingissä kiinnostaa? ”Olen syntynyt, varttunut ja asunut täällä aina. Helsinki on kotikaupunkini, joten minun on helppo kirjoittaa siitä. Usein mainitaan rakkaudestani Helsinkiin. En tiedä, onko se aina rakkautta. Tämä vain sattuu olemaan se miljöö, jonka minä tunnen. Jos olisin asunut viisi vuotta New Yorkissa tai viisi vuotta Seinäjoella, niin kirjoittaisin varmaankin niistä. Realistinen kirjailija tarvitsee realistisen ympäristön, jonne sijoittaa keksittyjä tarinoitaan. Minulle se paikka on ollut Helsinki.”

Onko Helsinki se paikka jatkossakin vai jääkö Älä käy yöhön yksin Westön viimeiseksi Helsinki-aiheiseksi kirjaksi? ”Ainakin viimeiseksi 600-sivuiseksi Helsinki-aiheiseksi kirjaksi – tällä erää”, kirjailija naurahtaa.

Kaipuu tarinankerrontaan

Kirjojen runolliset ja monitulkintaiset nimet ovat perua Westön uran ensimetreiltä. Hän aloitti kaunokirjallisen uransa runoilijana ja julkaisi kolme runokirjaa ennen prosaistiksi ryhtymistään. Westö työskenteli myös vuosia toimittajana ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään. ”Toimittajan työstä on ollut kirjailijan ammatissa paljon hyötyä. Toimittajana opin suhtautumaan kirjoittamiseen käytännönläheisesti. Opin käyttämään lähteitä ja ottamaan selvää asioista. Tekstissä se on näkynyt konkreettisuutena.”

Reportterin hommat saivat kuitenkin jäädä, sillä Westö oli kiinnostunut uudeksi journalismiksi kutsutusta amerikkalaisesta tavasta tehdä juttuja, eikä sille ollut pienessä suomenruotsalaisten yhteisössä tilaa. ”Siinä mennään hyvin lähelle haastateltavaa ja kuvataan häntä paljastavalla tavalla. Iholle menevä journalismi ei suomenruotsalaisessa yhteisössä toiminut, sillä kaikki tunnistivat kuvatun henkilön, vaikka hänen nimensä ja ulkonäkönsäkin oli muutettu. Tajusin, että minun on kirjoitettava fiktiota, keksittyjä tarinoita.” Kirjailijan oli myös vaikea pysyä totuudessa – tarinankerronta kiehtoi enemmän kuin lattean tuntuiset faktat. ”Toimittajana pysyin kyllä faktoissa, mutta kiusaus juttujen värittämiseen oli iso. Haastatteluja tehdessä heräsi aina ajatus, että jutusta tulisi parempi, jos haastateltava olisi sittenkin sanonut toisella tavalla tuonkin asian.” 

Kirjailija on itsensä työnantaja ja työntekijä

Kirjailijan työ ei aina ole helppoa. Välillä on pakotettava itsensä kirjoittamaan, vaikka takana olisi huonosti nukuttu yö tai muuten vain sapettaisi. ”Vapaa taiteilija on samalla itsensä työnantaja ja työntekijä. Kun kukaan ei pakota tekemään mitään, tarvitaan itsekuria. Kirjailijan ammattia pidetään boheemina, mutta se on äärimmäisen vaativa ammatti. Ei laajoja teoksia synny laiskottelemalla”, Westö tietää.

Vaikka Westön työpäivät eivät noudatakaan säännöllistä kahdeksasta neljään-rytmiä, pitää hän kiinni tietyistä päivärutiineista. ”Kodin ulkopuolella sijaitseva työhuone on minulle tärkeä. Kotona on liian helppo paeta kirjoittamista. Välillä on päiviä, jolloin kirjoittaminen takkuaa. Silloin imurointikin tuntuu houkuttelevammalta.” Kun kirjoittaminen lähtee kunnolla käyntiin, työtunteja ei lasketa.

Kirjoittaminen on paikallaan istumista. Elimistön energiat liikkuvat pään sisällä, joten ponnistuksen jälkeen muukin kroppa tarvitsee liikettä. Miten kirjailija rentoutuu rankan kirjoitusurakan lomassa ja sen jälkeen? ”Minulla on monta harrastusta, jotka ovat hyvänä vastapainona kirjoittamiselle. Pelaan jalkapalloa, soitan kitaraa, opiskelen espanjaa ja käyn kalassa. Tiimityö yksinäisen puurtamisen vastapainona on tervetullutta. Jalkapallossa ja kalastamisessa minua viehättävät erilaiset asiat. Pallokentällä saa tehdä ihmisten kanssa yhdessä jotain, leikkiä sellaista aikuisten leikkiä. Kalastaessa tärkeää on yksin luonnossa liikkuminen ja raikkaan ilman hengittäminen. Liikun merellä paljon itsekseni, en kalakavereiden kanssa. On tärkeää, että saa välillä olla rauhassa ajatustensa kanssa. Aivot tyhjenevät mukavasti, kun vain tekee, eikä ajattele mitään.”

Teksti, Riikka Heinonen
Kuva, Marje Vuorisalo